Tulevaa aikaa etsimässä

Millaisia ovat tulevaisuuden nuorisojärjestöjen toimintalogiikat?

Sosiologi-taustaisena uskon, että monia asioita on parempi hahmottaa menneisyydestä käsin: se, mikä tässä hetkessä vaikuttaa ilmeiseltä, voi olla moniulotteisempaa, kun katsoo sitä laajemman yhteiskunnallisen ja historiallisen kehittymisen kautta.

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat usein yhteen. Tämä tuli hyvin esille, kun vähän aikaa sitten tutkin suomalaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteiskunnallisessa asemassa ja toimintaympäristössä tapahtuneita muutoksia. Suomalaisten järjestöjen muutokset kytkeytyvät usein jo 1800-luvun lopulta alkaneeseen liittoon yhteiskunnallisten liikkeiden sekä valtion ja kuntien kanssa. Suomalainen kansalaisyhteiskunta ja sen monipuolinen yhdistyskenttä kehittyi tiiviissä vuorovaikutuksessa julkisen sektorin toimijoiden kanssa. Tämä symbioottiseksi kuvattava suhde on määrittänyt ja muovannut laajassa mielessä sitä toimintaympäristöä, jossa järjestöt tänäkin päivänä Suomessa toimivat.

Mitkä asiat tässä ajassa vaikuttavat kansalaistoimintaan?

Kentaurissa yritämme kollegoiden kanssa saada otetta mm. siitä, millaisia vaikutuksia kansalaistoiminnan muuttuneella toimintaympäristöllä on järjestöjen ja erityisesti nuorisoalan järjestöjen toimintaan. Miten voisimme Kentaurissa tukea järjestöjä niiden pyrkiessä ennakoimaan muutoksia ihmisten vapaa-ajan aktiviteeteissa ja yhteisöllisen toiminnan tavoitteissa, järjestöjen miettiessä toimintansa edellytyksiä, rahoitusta ja sen muutoksia, jäsenyyden luonteen muuntumista, toiminnan oikeanlaista suuntaamista jne.

Tämä jos mikä edellyttää eräänlaista aikalaisanalyysia – tai aikalaisdiagnoosia – siitä, mitkä piirteet ovat tässä ajassa kansalaistoimintaan vaikuttavia keskeisiä tekijöitä, millaiset yhteiskunnalliset muutokset ja tekijät ohjaavat, rajoittavat tai mahdollistavat järjestöjen toimintaa ja kehittymistä. Tällainen aikalaisanalyysi edellyttää samanaikaisesti ymmärrystä menneestä, nykyisyydestä sekä tulevaisuudesta. Tässä kirjoituksessani tarkastelenkin proosallisesti sitä, mistä nuorisojärjestöt ovat tulossa ja mihin suuntaan ne ovat mahdollisesti menossa.

Seuraavaksi siis lyhyt ja karrikoitu kuvaus nuorisojärjestöjen menneisyydestä. Nuorisojärjestöt ovat olleet pelkästään jo sotien jälkeisessä historiassa varsin moninaisten toimijoiden joukko. Sosiologit ovat perinteisesti tarkastelleet nuorisojärjestöjä yhdistyksinä, joissa on ”taisteltu nuorisosta”. Nuorisojärjestöt on nähty ilmauksina erilaisten yhteiskunnallisten intressien kokonaisuudesta, ja tässä mielessä nuorisojärjestöihin on perinteisesti liittynyt varsin vahva poliittinen ulottuvuus. Yhtäältä on ollut olemassa nuorison ”oma intressinmuodostus”, jonka on nähty olleen hyvinkin riippuvaista kulloistenkin nuorisoryhmittymien omista resursseista.

Puhe taloudellis-sosiaalisen pääomansa perusteella polarisoituneesta nuorisosta juontaa siis jo useamman vuosikymmenen taakse, kyse ei ole vain tämän ajan ilmiöstä. Käytännössä tämä on tarkoittanut, että toisissa nuorisojärjestöissä toiminta ja sen resursointi on vain muodostunut vahvemmiksi kuin toisissa. Ne ovat olleet lähempänä yhteiskunnallista valtaa ja kyenneet säilyttämään tai jopa vahvistamaan asemaansa. Toisilla ei ole mennyt aivan yhtä hyvin.

Puoluepoliittisella 1970-luvulla valtakunnallisen nuorisotyön ohjenuoraksi saatettiin ottaa poliittisten nuorisojärjestöjen kautta tapahtuva nuorison aktivoiminen ja poliittinen sosiaalistaminen. Nuorisojärjestöjen 1970-lukulainen funktionalistinen malli kytki nuorison intressit viime kädessä osaksi poliittisten puolueiden päämääriä. Asia ei sinänsä ollut uusi, sillä samantyyppinen yhteys oli Suomessa jo aiemmin esimerkiksi kansallisen liikkeen ja nuorisoseuraliikkeen tai työväenliikkeen piirissä.

Tällainen vahvan poliittinen nuorisojärjestötoiminta kriisiytyi 1980-luvun aikana. Suomalaista yhdistyskenttää tutkinut Martti Siisiäinen on esittänyt, että 1980-lukulainen puoluepolitiikan vastainen ilmapiiri kyseenalaisti vanhoja poliittisia ja organisatorisia rakenteita ylläpitäviä järjestöjä, eivätkä järjestöt edes helposti enää tavoittaneet nuorten elämismaailman todellisuutta. Nuorison mielenkiinto suuntautui yhä enemmän erilaisiin vaihtoehtoliikkeisiin ja uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Myös individualismi ja kaupallisuus vahvistivat asemaansa nuorten maailmassa.

Nuorisojärjestöillä ei enää olekaan samanlaista hegemonista otetta nuorisosta, kuin niillä vielä 1970-luvulla oli. Jos tänä päivänä katsoo nuorisojärjestöjä – esimerkiksi valtionapukelpoisten nuorisojärjestöjen joukkoa – huomaa, että kyseessä on hyvin kirjava ryhmä vanhoista ja uusista poliittisista nuorisojärjestöistä perinteisiin harrastusjärjestöihin (esimerkiksi Suomen Partiolaiset ry) sekä muun toimintansa ohessa myös nuorisotyötä tekeviin ja yleensä hyvinkin monialaisiin järjestöihin (esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry.).

Muutama vuosi sitten valtakunnallisten nuorisojärjestöjen luonnetta ja niiden toiminnan nykytilannetta tarkastelleet Hanna Laitinen ja Riikka Taavetti korostivatkin kentän moninaisuutta. Nuorisojärjestöjen kentällä on edelleenkin erilaisia poliittiseen toimintaan liittyviä intressijärjestöjä ja aktivistijärjestöjä, mutta määrällisesti selvästi eniten on erilaisia vapaa-ajan järjestöjä sekä sosiaalisen vahvistamisen ja kasvatuksen nuorisojärjestöjä, joiden toiminnan keskiössä ovat nuorten vapaa-ajan toiminnan järjestäminen ja nuorten kasvun tukeminen.

Moninaista joukkoa yhdistää se, että ne laajasti sitoutuvat nuorisolain arvoperustaan ja yleisiin tavoitteisiin, vaikka ne lähtökohtaisesti ovatkin itsenäisiä ja omien tavoitteittensa mukaisesti toimivia organisaatioita. Pitemmällä aikavälillä tarkasteltuna nuorisojärjestöissä näyttäisi tapahtuneen painopisteen siirtymistä vaikuttamistoiminnasta ja edunvalvonnasta erilaisiin nuoriin kohdistuvien vapaa-aikatoimintojen sekä palveluiden tuottamiseen.

Toimintaympäristön muutokset vaikuttavat järjestöjen toimintaan

Edellä tarkasteltu kehityskulku kertoo järjestöjen toimintaympäristön ja sen muutosten vahvistuneesta vaikutuksesta järjestöjen toimintaan. Eräs keskeinen käsite, jolla viime vuosina on pyritty kuvaamaan järjestöjen toimintaympäristön muutosta, on hybridisaation käsite. Sillä on haluttu tuoda esille kehityskulkua, jossa järjestöt ovat omaksuneet omaan toimintaansa alun perin muille sektoreille – julkiselle ja yksityiselle – ominaisempia toimintatapoja tai toimintalogiikoita. Tapahtuu siis toimintalogiikoiden sekoittumista.

Asia ei sinänsä ole vallan uusi. Mutta jos järjestöjen ja julkisen sektorin välillä on ollut aiemmin tiivistä vuorovaikutusta, voidaan sanoa, että 1990-luvulta lähtien järjestöt ovat joutuneet huomioimaan toiminnassaan vielä huomattavasti enemmän julkisen sektorin odotuksia sekä omaksumaan palvelutuotannossaan uudenlaista, markkinatalouden ehdoilla toimivaa logiikkaa.

Hanna Laitisen melko tuore väitöstutkimus osoittaa, että valtakunnalliset nuorisojärjestöt luovivat nykyisin tavattoman monenlaisten toimintalogiikoiden ristipaineissa, ja nämä logiikat yhdistyvät paitsi niiden toimintaympäristön erilaisiin odotuksiin, myös järjestöjen näkemyksiin siitä, millaisen toimijuuden tilan ja mahdollisuuden ne nuorille esittävät ja mahdollistavat. Vahvistunut trendi tässä suhteessa on ollut nuorisojärjestöjen toiminnan ammattimaistuminen, mikä on tarkoittanut järjestöjen toimihenkilöiden työn ja osaamisen merkityksen lisääntymistä mm. erilaisessa palvelutuotannossa tai nuorten osallisuuden tukemisessa. Toimintaympäristön moninaisten odotusten keskellä ja toimihenkilöiden merkityksen kasvaessa nuorisojärjestöissä voi olla haastavaa huomioida itse nuoria järjestöjen keskeisinä toimijoina.

Puhe toimintaympäristöstä ja sen muutoksista korostaa helposti erilaisten laajojen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen prosessien merkitystä. Ne ovat totta kai keskeisessä asemassa järjestöjen pohtiessa nykytilaansa ja hahmottaessaan mahdollisia tulevaisuuksia, mutta samalla niiden roolia voidaan painottaa ehkä liikaakin. Tarkoitan tällä sitä, että harvoin kyse on siitä, että yksittäiset toimintaympäristön muutokset määrittäisivät tai pakottaisivat järjestöjen valintoja. Järjestöissä tehtävät valinnat ovat sitä vastoin enemmän tai vähemmän erilaista reaktiivisuuden ja ennakoinnin tasapainottelua, strategisia valintoja, varautumisia tai joutumisia.

Mitä enemmän järjestössä tehtäisiin toimintaympäristöanalyysia ja tulevaisuuden ennakointeja, sitä paremmin ne todennäköisesti voisivat tulevaisuudessa toteuttaa myös omia tavoitteitaan. Koska tulevaisuuden tekemisessä on ennen kaikkea kyse niistä toimijoista, yhteisöistä ja yksilöistä, jotka viime kädessä tekevät erilaisia päätöksiä järjestöissä. Juuri heillä pitäisi olla katsetta ja näkemystä.

Kimmo Lind
Kirjoittaja on Humakin lehtori, joka toimii asiantuntijana Osaamiskeskus Kentaurissa.
kimmo.lind@kentauri.fi

Lue myös:
Kimmo Lind (toim.): Kestääkö järjestöjen edustuksellisuus? (2020)
Hanna Laitinen: Nuorten, valtion vai markkinoiden asialla? ‒ Nuorisojärjestöjen hybridit toimintalogiikat (2018)
Hanna Laitinen & Riikka Taavetti: Valtakunnalliset nuorisojärjestöt ja nuorten osallistumismahdollisuudet (2016)

Artikkelin toimituksesta vastaa toimituskunta, johon kuuluvat Eeva Sinisalo-Juha, Pekka Kaunismaa ja Raisa Omaheimo.