Mitä kuuluu nuorten kansalaistoiminnalle?

Osaamiskeskus Kentauri järjesti 7.4.2022 keskustelutilaisuuden, jossa aiheena oli nuorten kansalaistoiminta ja se, miten järjestöt voisivat nykyistä paremmin saada nuoria mukaan toimintaansa. Kysymys on erityisen polttava nykypäivänä, jolloin kilpailu ihmisten mielenkiinnosta ja vapaa-ajasta on entistä kovempaa. Vilkas keskustelu sai erilaisia syötteitä ihmisiltä, jotka edustivat niin kansalaistoiminnan tutkimusta, erilaisia nuorten kansalaistoiminnan hankkeita, nuorten järjestötoimintaa kuin kansalaisaktivismiakin.

Nuoret voisivat vastata nykyistä enemmän toiminnasta ja päätöksistä

Käydyssä keskustelussa nousi esille, että suurimpana esteenä nuorten aktiivisemmalle roolille järjestöissä ovat usein aikuisten asenteet. Tiedostamme nuorten osallistumisen oikeuden, mutta se oikeus ohitetaan usein aivan liian helposti. Eri sukupolvien eroja ei oteta tosissaan. Myös tapamme puhua asioista voi vieraannuttaa nuoria järjestöjen toiminnasta. Voimme huomaamattamme käyttää järjestöissä esimerkiksi sellaista terminologiaa, jota nuoret tai ylipäänsä järjestön ulkopuoliset ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä. Keskustelussa tulikin esille, että järjestöissä voisi olla oma ”nuorten raati”, jonka avulla voitaisiin varmistaa jatkuva dialogi nuorten ja aikuisten välillä.

Nuorten roolin ja aseman heikentyminen järjestöissä osallisina, jäseninä, vapaaehtoisina ja päättäjinä on osaltaan seurausta järjestöjen toiminnan ammattimaistumisesta. Keskustelussa tuli esille, että järjestöt tarvitsevat nykyään erilaista ammattiosaamista yhä enemmän. Sitä edellyttävät paitsi rahoituksen hakeminen myös moninainen hanketoiminta ja aivan erityisesti palvelutuotanto. Samalla on voinut kasvaa myös järjestöjen vapaaehtoisilta odottama osaaminen. Tämä kehityskulku on voinut etäännyttää nuoria jäseniä ja toimijoita järjestöjen toiminnasta ja päätöksenteosta. Yhä useammassa järjestössä – varsinkin palveluntuottajajärjestössä – nuoret ovat järjestön toiminnan kohteita ja ehkä vailla todellisia vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksia järjestön tavoitteiden ja toiminnan määrittämiseen. Tällöin itse kansalaistoiminta ja siitä oppiminen jää valitettavan vähälle. Järjestöjen tulisi tehdä kriittistä itsearviointia siitä, onko nuorilla oikeasti mahdollisuus vaikuttaa ja päättää. Keskustelussa tuli esille, että varsinkin nuorisojärjestöissä nuoret voisivat vastata nykyistä enemmän toiminnasta ja päätöksistä. Aikuiset voisivat toimia ennemminkin tukena ja mahdollistaa asioita.

Globalisoitunut, eriarvoistunut ja somettunut kansalaistoiminta

Tärkeä on havainto, että nuorten kansalaistoiminnan uusia ilmiöitä ja toimintatapoja tulisi nykyistä paremmin tunnistaa. Nuoret eivät esimerkiksi tee eroa reaalin ja virtuaalin maailman välillä. Keskustelut mitä käydään koulussa, jatkuvat illalla somessa. Netissä tai somen välityksellä tapahtuva kansalaistoiminta on tämän päivän nuorille yhtä todellista kuin 1980-luvun nuorille erilaiset rauhanmarssit. Samoin yhteiskunnalliset liikkeet ja niiden ajamat asiat ovat tänä päivänä varsinkin ilmastonmuutoksen virittäminä yhä enemmän globaaleja – tyypillisenä tällaisena liikkeenä Elokapina.

Keskustelussa tuli esille kansalaistoimintaan liittyvä eriarvoisuus. Alueellinen eriarvoisuus nähtiin tosiasiana: kaupunkialueilla nuorilla on paljon monipuolisemmat harrastusmahdollisuudet kuin maaseutualueilla asuvilla. Eriarvoisuutta esiintyy myös erilaisten vähemmistöjen suhteen. Aktivismi liitetään usein eriarvoisuuden kokemukseen ja haluun muuttaa asioita, mutta keskustelussa tuli esille, etteivät eriarvoisuuden kokemukset välttämättä johda yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja kansalaistoimintaan. Eriarvoisuuden kokemukset voivat myös lamauttaa. Keskusteluissa tuli myös ilmi, että moninaisuuden ja omien oikeuksien aktiivinen puolustaminen voi tuoda mukanaan leiman, joka haittaa tulevaisuudessa työllistymistä tai urakehitystä.

”Nuoret eivät tee eroa reaalin ja virtuaalin maailman välillä.”

Järjestöt voisivat nykyistä enemmän ja vahvemmin tukea aktivistiksi kehittymistä. Tuotiin esille, että esimerkiksi vammaisjärjestöjen kautta aktiiveiksi tulleet ovat kertoneet vammaisjärjestöjen olleen hyvä väylä vaikuttaa asioihin. Samalla on tuotu kuitenkin esille, ettei esimerkiksi nuorten vammaisaktivistien esille nostamia seksuaalisuuden teemoja koeta vieläkään täysin hyväksyttävinä tai tärkeinä vammaisjärjestöissä.

Kansalaistoiminnan Suomen malli murroksessa

Jos käytyä keskustelua haluaa tulkita laajemmasta yhteiskunnallisesta kehyksestä käsin, voitaisiin sanoa, että järjestöt voisivat paremmin vastata kansalaistoiminnan muutoksiin ja haasteisiin. Nykyiset käsityksemme erityisesti nuorten kansalaistoiminnasta pohjautuvat vielä pitkälti näkemykseen, jota voisi nimittää yli sata vuotta vanhaksi suomalaisen kansalaistoiminnan linjaksi. Se on rakentunut käsitykselle kansalaistoiminnasta kansalaisten ekspressiivisten ajatusten ja tarpeiden (”äänen”) ilmentymänä, ja siihen, että yhteiskunnalliset liikkeet ja varsinkin yhdistykset ovat tällaisen kansalaistoiminnan kaikkein keskeisimpiä sanansaattajia ja tulkkeja. Nuoret ja nuorten kansalaistoiminta on tässä katsannossa nähty jopa runebergmaisessa hengessä erilaisten uudistusten ja ajattelutapojen etujoukkona. Tähän näkemykseen on kiinteästi liittynyt kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta lähtevän deliberatiivisen demokratian ja politiikan periaate. Kansalaisten osallisuus, vireä kansalaisyhteiskunta ja aktiivinen kansalaisuus ovat olleet tässä keskeisiä arvoja. Valtion rooli tällaisen kansalaistoiminnan ajatuksessa on ollut tukea resurssein kansalaisyhteiskuntaa ja sen erilaisia toimijoita. Kansalaisyhteiskunta puolestaan osaltaan legitimoi valtiota. 

Tällaista näkemystä kansalaistoiminnasta haastavat nykyään kuitenkin monet myös keskustelussa esille tulleet seikat. On riski, että järjestöissä ammattimaistunut toiminta korvaa kansalaistoimintaa, ja on mahdollista, että myös käsityksemme kansalaistoiminnasta ja sen poliittisuudesta kaipaisivat remonttia. Nuorten näkemykset siitä, millaista on oikea ja tarpeellinen kansalaistoiminta voivat poiketa paljonkin keski-ikäisten tai sitä vanhempien näkemyksistä (Mietola ym. 2018; Harrinvirta 2019). Se, mihin kansalaistoimintaa tänä päivänä itse asiassa tarvitsemme, voi olla hyvinkin relevantti kysymys ja vastaukset voivat vaihdella vastaajan iän mukaan. Teppo Eskelisen (2022) mukaan kansalaisyhteiskunnan eräs uhkakuva on esimerkiksi se, että se toimii mieluiten vain kansalaisten rahalahjoituksilla. Myös aiempi symbioottinen ja toisiaan legitimoiva suhde kansalaistoiminnan ja valtion välillä on monin tavoin muuttunut. Valtion ohjaava ote järjestöistä on viime vuosien aikana tiukentunut (Ruuskanen ym. 2020). Todelliset muutokset yhteiskunnassa voivat tarvita enemmän globaalia kuin kansallisvaltiollista ajattelua. Liisa Häikiö (2022) on peräänkuuluttanut uudenlaisen ekososiaalisen yhteiskuntasopimuksen tärkeyttä, jollaisen laatimisessa myös yhdistystoimijoiden kuuluisi olla aktiivisesti mukana.

Lähteet

Eskelinen, Teppo. Kansalaisyhteiskunnan merkitys ja haasteet. Esitys Jäidenlähtöseminaarissa 10.5.2022.

Harrinvirta, Markku 2019. Myytti nuorten poliittisesta passiivisuudesta.

Häikiö, Liisa 2022. Kansalaisyhteiskunnan merkitys Suomessa. Esitys KansalaistoimintaNyt –tutkimus- ja kehittämispäivässä Tampereella 5.5.2022.

Reetta Mietola, Anna Suni ja Marko Stenroos 2018. Nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita.

Ruuskanen, Petri, Jousilahti, Julia, Faehnle, Maija, Kuusikko, Kirsi, Kuittinen, Outi, Virtanen, Johanna, Strömberg, Lisbeth 2020. Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus 2020-luvun Suomessa. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:47. Viitattu 3.6.2022.

Kirjoittajat

Sari Huttu
Kimmo Lind

Kirjoittajat ovat Humakin lehtoreita, jotka toimivat asiantuntijoina Osaamiskeskus Kentaurissa.  

sari.huttu@kentauri.fi
kimmo.lind@kentauri.fi 

_{Artikkelin toimituksesta vastaa toimituskunta, johon kuuluvat Pekka Kaunismaa, Raisa Omaheimo ja Eeva Sinisalo-Juha.}