Järjestötoiminnan kasvattama

Harrastuksista ja harrastajaidentiteetistä, osa II  

”Järjestötoiminta kasvatti meidät, työväen tyttäret railakkapäät”, lauloin ystäväni kanssa työväenlaulukurssilla syksyllä 2003. Tuolloin 18-vuotiaana samaistuin täysin tuohon säkeeseen. Koin erittäin vahvasti, että käyttämäni vapaa-aika erilaisissa järjestöissä oli nimenomaan tehnyt minusta minut. 

Iso osa nuoruuden identiteettiäni oli olla järjestötoimija. Nuorisopolitiikalla oli nuoruudessani merkittävä rooli, mutta olin mukana monissa muissakin kansalais- ja nuorisojärjestöissä. Lukiovuosinani käytin järjestöhommiin merkittävän osan vapaa-ajastani. Valtaosa ystävyyssuhteistani liittyi järjestöihin ja nyt muistellessani tuota aikaa reilut viisitoista vuotta myöhemmin, tuntuu, että koin parhaat nuoruuden hetkeni nimenomaan järjestöyhteisöissä.   

Plussia…

Opin pitämään pöytäkirjaa, kutsumaan vuosikokouksen koolle, aukaisemaan suuni ja ilmaisemaan mielipiteeni. Opin järjestämään tapahtumia, mielenosoituksia ja koulutuksia, huolehtimaan ruokahuollosta, päivittämään nettisivuja ja sähköpostilistoja. Opin Joensuu‒Helsinki-juna-aikataulut, sillä jyskytin harva se viikonloppu pääkaupunkiin kokoustamaan tai koulutukseen – minkä vuoksi minusta on tullut myös tiukka alueellisen yhdenvertaisuuden puolestapuhuja! Opin ryhmädynamiikasta, keskustelunvedosta, kouluttamisesta, tiliöinnistä ja budjeteista… Mutta ennen muuta opin ystävyydestä. Sain valtavan paljon hienoja hetkiä, lämpimiä halauksia sekä tunteen siitä, että olen osa yhteisöä. 

Muistan vanhempieni tyytyväisen myhäilyn, kun ilmoitin viettäväni viikonlopun kokouksessa tai kouluttamassa. Ja toki tiedostan, että perhetaustalla on merkityksensä siinä, että olin aktiivinen ja kiinnostunut yhteiskunnasta. Olen melkein syntynyt kotikuntani valtuustosaliin keskelle sosiaali- ja terveyslautakunnan kokousta ja sittemmin lapsuudessa viettänyt paljon aikaa erinäisissä kokouksissa pihistäen kahvipöydän sokeripaloja.

Jos muistelen peruskoulun tai lukion luokkakavereitani, en juuri muista heidän harrastuksiaan, tai ehkä en edes niistä tiennyt. Osa harrasti urheilua, jääkiekkoa ja lentopalloa, joku partiota. Itse en löytänyt vastaavaa harrastusta, pienessä lukiossani olin kuitenkin ainoa ”aktivisti”. 

…ja miinuksia

Jatkoin järjestöharrastuksissa aktiivisesti pari vuotta vielä lukion jälkeen. Jossain vaiheessa huomasin istuvani puheenjohtajana usein yksin kokouksissa. Kun kukaan ei luvannut hoitaa tiettyä asiaa, huokaisten otin sen omalle vastuulleni. Touhusin järjestöissä ja lisäksi opiskelin ensimmäisiä vuosia yliopistossa, siivosin osa-aikatöissä iltaisin ja tein tehdaslinjalla töitä kesäisin, aloitin seurustelusuhteen ja opettelin elämään. Lopulta kaikki tämä yhdessä ei enää tuntunut hyvältä.  

Kalenterin kokoukset sekä siellä uudet omalle kontolle tulevat hommat ahdistivat jo valmiiksi. Uuvuin järjestöharrastuksiin. Sain monenlaisia stressioireita. En enää jaksanut. Oli pakko vähentää, ja kun en vielä tuolloin ollut oppinut kieltäytymään, oli omalla kohdallani ratkaisuna lopettaa kaikki kuin seinään. Jäin seuraamaan sivusta, kannustin ja tsemppasin mielessäni, mutten ollut enää mukana. Vaikka elämään näin tuli väljyyttä, tuli myös tyhjää ja yksinäistä. Taakse jäivät tapahtumat, bileet, kaverit ja oman elämän yhteiskunnallisen merkityksellisyyden tunne. Kaipasin koko sitä maailmaa todella kovasti. Toisaalta aika aikaa kutakin. 

”Järjestövuodet kasvattivat minut minuksi.”

Aktiivisten vuosien jälkeen ei aina tullut maksettua jäsenmaksuakaan. Lopulta sain kirjeen, jossa erään järjestön jäsenyyteni kerrottiin päättyneen. Toisen nuoruuteni tärkeän järjestön jäsenyys taas päättyy sinä vuonna, kun täyttää 30. Nämä ovat olleet hetkiä, jolloin järjestöjen merkitystä omassa elämässään on pysähtynyt pohtimaan. Tiedän, että viimeiset 15 vuotta on puhuttu yhä enemmän järjestöjaksamisesta ja hyvinvoinnin merkityksestä.

Olisipa puhuttu jo aiemmin, huokailen välillä. Nyt tosin ajattelen, että ainakin tiedän sen realismin, mikä pieniin järjestöihin liittyy, millaisia haasteita nuorten toimintaryhmissä voi olla ja millainen on ollut nuorisojärjestöjen maailma vuosituhannen alussa. Toivottavasti asiat ovat edes joiltain osin nyt jo toisin.  

Mutta palaten siihen mitä järjestötoiminta minulle antoi, voinen todeta, että ennen muuta kasvoin nuorisojärjestöissä ‒ minuksi. Olen oppinut ja saanut nuorisojärjestöissä toimimisesta valtavasti. Kaikkea sellaista, jonka alkujuuria ei aina edes muista, mutta jota hyödynnän elämässäni lähes päivittäin.  

Paitsi oppimani asiat, myös ystävyyssuhteet, tuttavuudet ja verkostot, joita nuoruuden järjestövuosien aikana syntyi, elävät ympärilläni ja tarvittaessa voin niihin nojata ja niitä hyödyntää. 

Aino Tormulainen 
Kirjoittaja työskentelee Humakissa tutkijana ja Kentaurissa tiedontuotannon ja tutkimuksen parissa. Ensimmäisessä osassa Aino pohti harrastusten merkitystä identiteettiin yleisemmällä tasolla.  
aino.tormulainen@kentauri.fi

Artikkelin toimituksesta vastaa toimituskunta, johon kuuluvat Eeva Sinisalo-Juha, Pekka Kaunismaa, Kimmo Lind ja Raisa Omaheimo.